Kesäpäiviä syksyä odotellessa

Viimepostauksen jälkeen lähtivät Femman autoharkat erittäin mukavasti käyntiin. Päästiin kuin päästiinkin etenemään nyt viimekertaa huomattavasti nopeammin, sillä ensimmäisen rauhoittumis/syönti-harjoituksen päätteeksi Femma taas muisti homman jujun. Tänään jo ajeltiin autolla pihan ympäri Femman mutustaessa sian saparoa, jonka jälkeen rauhoituttiin autoon nukkumaan. Helteet ovat rajoittaneet harjoittelua auton kuumentuessa nopeasti pätsiksi, mutta en valita. Lämpö on vaihteeksi ihan mukava asia!

Helteiden myötä lenkkien on pakko keskittyä vesistöjen lähettyville. Onneksi sellainen sijaitsee vieressä, kun autokin on nyt poissa pelistä. Siinä Femma tosin saa tyytyä fleksissä uiskenteluun, sillä vieressä sijaitsee yltiömäisen houkutteleva lintuja pursuava metsä, yleinen uimaranta ja kävelytiet. Ässä on saanut mennä vapaammin, se keskittyy mieluiten uintihommiin. Muutenkin Femma on pysynyt visusti hihnassa nyt pahimpana poikasaikana, sillä täällä on aivan järjettömästi jos jonkinlaista siivekästä vipeltäjää. Hyvä syy odotella syksyä..

Salossa tuli taas napsittua kuvia koirien rellestäessä isommalla pihalla. Yhteiskuviakin yritettiin, mutta kahden eloisan koiran ja yhden hankalasti kuvattavan ihmisten naaman yhdistelmä oli liian hankala pala. Asiaa ei auttanut minne sattuun sihtaileva kuvaaja, joten keskitytään sitten koirien kuviin. Onhan ne nyt muutenkin kuvauksellisempia.

Seisotuskuviakin otettiin, Femman karvankasvatusprojekti etenee kivasti. Mahakarvat ei ton enempää kasva, no can do. Jalkakarvoihin saadaan ehkä ajan kanssa vielä lisäpuuhkaa. Tuli mitä tuli, niin syksyllä varmaan uskaltaudutaan näyttelyyn! Ässän seisotuskuvat olivat hirveitä sen kököttäessä takajalat kippurassa (kuten ylemmästä kuvasta näkee). Vaan sellaista se tuppaa todellisuudessakin olemaan, ei vaan pysty tuolla luustolla parempaan. Syksylle oli myös suunnitteilla Femmalle siskoineen mh-luonnnekuvausta, odotan mielenkiinnolla.

Yritin ottaa Ässästä kuvaa kukkasten kanssa, niin eikös neiti Linssilude parkkeeranut paikalle megalomaanisen kielensä kanssa.

Syksystä puheen ollen, se tuleekin olemaan meille suurta muutosten aikaa. Muutan meinaan koirien kanssa Helsinkiin! (tai jonnekkin sinne seudulle, kaikki se on mulle Helsinkiä :D) Kaiken lisäksi pieni laumamme tilapäisesti hajoaa miekkoseni jäädessä tänne suorittamaan viimeisiä opintojaan. Jännittäviä aikoja elellään.

Sakset vastaan lumipallot

Lumipallokelejä on pidellyt ja jokainen tietynlaisen turkin omaava koiranomistaja tietää, mitä se tarkoittaa. Ihania lumipalloja pitkin turkkia kiristämässä ja parhaillaan estämässä koko koiran liikkumista. Femma on tähän asti selvinnyt kivuttomasti lumikeleistä, mutta nyt turkin taas kasvettua ja otollisten kelien ilmaannuttua alkoi silläkin tehdä tiukkaa. Siinä vaiheessa, kun koirarukka vaan epämääräisesti pompahtelee eteenpäin lumipaakkujensa kanssa (ja Femma ei todellakaan ole pahimmasta päästä, se sentään pystyy vielä kelvollisesti liikkumaan) ja turkin kivasti rastoituttua päätin tarttua saksiin. Tarkoituksena hieman ohennella ja siistiä. Mutta toisin kävi!

Aluksi siistin näppärästi tassuja siirtyen sitten upouusien ohennussaksieni kanssa hapsuja harventamaan. Heti kättelyssä tosin selvisi, että nämä sakset ovat varsin tehokkaat, kun hapsuihin jäi valtava lovi. No ei kun paikkailemaan. Viimeisin lenkki oli takuttanut takajalat (haalarista huolimatta) sellaisille rastoille, että annoin palaa. Ja kohta mulla olikin kananjalkainen koira harvoilla haivenilla. Hups.

 Pieni "siistitty" spanieli. Korvat ja vatsakarvat saivat sentään olla rauhassa, niihin ei jostain syystä paakkuja niin ole kertynytkään.

Vertailun vuoksi ylempänä turkki ennen trimmiä ja alempana kasvattajan tekemä nätti trimmi pari kuukautta sitten.

Eihän sillä sitä turkkia alunperinkään kovin paljon ollut enkä muuten olisi näin kovalla innolla turkkia säästelemässä, mutta tässä pitäisi joskus päästä näyttelyihinkin. Kehtaako tälläistä nakupetteriä viedä näytille? Nih. Taisi cockerin rotuvaatimuksiin kuulua ne karvatkin. Tähän väliin kehtaan kuitenkin väittää, että minusta se on kovin nätti näinkin. Taidan olla surkea turkkikoiran omistaja, onneksi Femma ei varsinainen näyttelytähti ja turkkikoira taitaisi olla muutenkaan. Meidän vahvuudet on (toivoakseni) jossain ihan muualla.

Ja joskus se kai juokseekin ja pudottaa turkkinsa kuitenkin. Vielä on ollut sillä saralla hiljaista.