tiistai 30. kesäkuuta 2015

Femman autopelosta


Blogiin on aina kivointa päivitellä vain kivoja juttuja ja kuvia. Kuitenkin elämään mahtuu myös vähän ikävämpiäkin asioita, joiden kirjoittelusta voisi toisaalta olla apua muillekin. Itse olen ainakin googlaillut muiden kokemuksia koiran autopelosta, joten ehkäpä avaan meidän ongelmaamme, josko siitä jollekin apua olisi. Ja ties vaikka saataisiin vertaistukea! Itse ainakin löysin mielenkiintoisen kirjoitelman ihmisestä, jonka kolmella koiralla oli kaikilla erilainen autoiluongelma.

Jos aloitetaan ihan alusta. Ässänhän totutin autoiluun aikoinani hyvinkin suurpiirteisesti: koira autoon ja menoksi. Paljon ajelua ja aina jonnekkin kivaan paikkaan. Ässä onkin aina rakastanut autoilua ja ollut hyvin mutkaton matkustaja. Femman kanssa mentiin aika samalla tyylillä, tosin nyt seurasin aluksi aika tarkkaan sen reaktioita ja aloitettiin lyhyemmillä matkoilla. Femman seuraamista vaikeutti sen matkustaminen takakontissa häkissä, jolloin en itse tietenkään nähnyt sitä.

Vielä vuosi sitten kesällä kaveri seurasi lenkin jälkeen Femman matkustusta, jolloin se nukkui tyytyväisesti häkissään. Kaikki siis hyvin. Syksyllä olinkin kummastunut, kun Utsjoelle lähtiessämme Femma alkoi käyttäytyä kummallisesti: se painoi päätään piiloon eikä suostunut syömään autossa. Kuittasin tämän nuoren koiran autopahoinvoinnilla ja jatkettiin matkustamista kuten ennenkin. Välttelin kuitenkin turhia ajamisia Femma kyydissä, mutta ajoa tuli silti varmaan useampi kerta viikossa.

Keväällä havahduin Femman läähättävän voimakkaasti auton kyydissä ja huolestuin. Pian sen jälkeen se alkoi yhtäkkiä huutaa paniikinomaisesti takakontissa, jota tietysti säikähdin. Tässä kohtaa tajusin jonkun olevan pielessä ja rupesin seuraamaan tilannetta.

Femma suostui tulemaan autoon, mutta takakonttia se vältteli viimeiseen asti ja yritti aina karata häkistä. Jalkatilassa matkustaessaan se pyrki hulluna ihmisen syliin, jolloin se sai painettua päänsä jonnekkin kainaloon piiloon. Jos se oli vapaana autossa, se sinkoili ympäriinsä ja saattoi yrittää hypätä kuljettajankin syliin. Paras paikka siis ilmeisesti oli ihmisen kainalo, jossa se läähätti ja tärisi. Treenien ajan autossa odottaminen ei ollut ongelma, eikä se stressaantunut yksinjäämisestä.

Aloitimme aluksi harjoittelun ihan autossa syömisellä. Aluksi Femma ei uskaltanut syödä autossa, vaan tärisi ja läähätteli. Kun syöminen alkoi onnistua, tuli autosta heti mukavampi paikka ja sinne mentiin mieluummin. Tein myös harjoituksia, jossa vain oleiltiin autossa ja odottelin Femman rauhoittumista "nukkumaan". Tämä vaati paljon aikaa ja lenkkeilyä etukäteen (ylimääräiset energiat pois), mutta mielestäni tämä oli aika oleellinen juttu.



Seuraavaksi huomasin Femman reagoivan auton starttiääniin ja käsijarrun nostoon. Niinpä käynnistelin autoa ja vaivasin käsijarrua Femman syödessä. Ekalla starttauksella se aina havahtui, mutta seuraavilla jatkoi vain syömistä. Lopulta pikkuhiljaa siirryimme siihen, että saatoin ajella sen kanssa pihatietämme edes takaisin, eikä se lopettanut syömistä. Jos Femma ei pystynyt syömään, oli harjoitus liian vaikea. Kaikki meni kuitenkin hyvin.

(Harjoituksia tehtiin aluksi kolme kertaa päivässä, sitten kaksi. Aikaa meni kaikkineen about pari - kolme viikkoa, eli edettiin aika hitaasti. Jos hommaa vaikeutti liikaa, homma meni heti reisille, joten malttia vaadittiin.)

Tämän jälkeen totutin Femman häkkiin ensin sisällä kotona, sitten autossa. Häkin ollessa auki kaikki oli ok, mutta häkin kiinni laittaminen oli Femmalle todella hankalaa. Jatkoimme harjoituksia, mutta tilanne ei tuntunut etenevän.

Sitten meille tuli eteen reissu vanhemmilleni, ja koirat oli tietenkin saatava mukaan. Tätä varten olin saanut lääkäriltä rauhoittavia lääkkeitä. Lääkäri jopa kertoi koirasta, joka lääkkeitä saatuaan oli pitkällä automatkalla nukahtanut ja tämän myötä päässyt peloistaan lopullisesti. Elättelin toiveita samanlaisesta, oltiinhan nyt päästy perusteissakin jo niin pitkälle.

Noh, homma kosahti heti alkuunsa. Rauhoittavat eivät vaikuttaneet Femmaan mitenkään, mutta päätettiin kokeilla reissua silti. Lääkärin mukaan joihinkin koiriin lääkkeet vaikuttavat niin, että ulospäin koira on kuten ennenkin, mutta pelottaviin tilanteisiin reagoiminen vähenee. Niinpä suljettiin Femma häkkiin ja lähdettiin matkaan. Kilsan päästä Femma tuli häkistä läpi ja oli ihan sekaisin. Meinattiin perua koko reissu, mutta päätettiin kuitenkin kokeilla. Ei olisi kannattanut. Koko automatka oli samanlaista kuin aina ennen totutustakin ja niin oli myös takaisintulomatka. Eli nyt ollaan taas lähtöruudussa: Femma tärisee ja läähättää auton seisoessa paikallaan, vaikka suostuu sentäs jo syömään siellä.

Mitä seuraavaksi? No, aloitetaan homma taas alusta. Tällä kertaa tosin jätän häkin pois kuvioista, sillä epäilen Femman pelon liittyvän jotenkin häkkiin. Josko se olisi jäänyt valjaistaan yksin jumiin häkissä ja riuhtonut siellä huomaamattani? Ennen ajattelin Femman pelkäävän ulkona liikkuvaa maisemaa, koska se selvästi ei kestä katsoa sitä ja kyyristelee. Kuitenkin bussissa maiseman liikkuminen ei ahdista sitä, joten kyse voisi olla muustakin. Toivottavasti totutus etenisi tällä kertaa nopeammin.

Mutta näillä mennään. Autopelko on todella ikävä, koska käytännössä se estää kaiken muualla harrastamisen, lenkkeilyn ja autoreissut. Jaksan kuitenkin vielä uskoa, että kyllä me saadaan tämä selätettyä, vaikka takapakkia tulikin. Femma on kuitenkin fiksu koira ja onhan sillä autovarma Ässäkin näyttämässä mallia :)

 Rauhoittua voi myös kotona lattialla

5 kommenttia:

Bemary kirjoitti...

Ikävä vaiva. :( Niin mielelläni antaisin neuvoja, vaan eipä oo omassa tuttavapiirissä vastaavaa ollut tai ainakaan en niitä tapauksia tiedä. On se vaan kumma homma miten toiselle koiralle luonnostaan kiva asia voi olla toiselle kauhun paikka, vaikka olosuhteet ois kaikilla aivan samat. Toivottavasti löydätte ratkaisun ongelmaan!

Anne kirjoitti...

On juu ikävä vaiva, meilläkin kun näin kesäisin saattaisi helposti tulla ajeltua joka toinen päivä jonnekkin. :/ On se kummallista, siksi epäilenkin, että jotain olisi sattunut joskus häkissä. Jäänyt jumiin valjaista tai muuta. Itsekään en tiedä yhtään koiraa vastaavalla ongelmalla. Tai yhdellä kaverin koiralla on lievästi samanlaista, mutta ei vielä ongelmaksi asti.

Kyllä mä uskon, että näillä keinoin ongelma ratkeaa :) Harjoittelu on lähtenyt taas hyvin sujumaan viikonloppureissun jälkeen. Femma muisti nopsaan, että autossahan piti syyä ja hengailla, joten pääsin eilen jo starttailemaan autoa!

Terhi kirjoitti...

Hei! Onpas teillä ikävä tilanne.
Minunkin koirani jännitti pikkuruisena autoilua, läähätti ja oli koko ajan pyrkimässä pois. Wiimaa kuljetettiin (ja kuljetetaan) takapenkillä valjaissa, joten tuota häkkiongelmaa meillä ei ollut.
Lähestyin asiaa sitten niin (vähän kuten sinäkin olet tehnyt), että otin Wiiman kyytiin, etupenkille vaikka sen paikka oli takapenkillä ja koitin vain totuttaa sitä ääniin ja liikkeeseen. Käynnistin moottorin, ajelin vähän matkaa, sammutin moottorin ja taas käynnistin. Laitoin vilkkuja ja tuulilasin pyyhkijöitä päälle ja pois. Ja koko ajan tungin nameja Wiiman suuhun.

Luulen, että "hoitoni" oli aika tehokas, koska Wiima matkustaa nykyisin aika mukavasti autossa. Ei erityisesti nauti siitä vieläkään, eikä ikinä rauhoitu esim nokosille ajon aikana vaan istuu ja katselee. Mutta on rauhallinen, istuu kiltisti paikallaan, on äänetön ja hyvän tuulisen oloinen.

Mutta tuon häkin kanssa tulee sitten toinen asia, jota pitäisi harjoitella.
Mun tulee mieleen, että mitä jos pitäisit kotonakin häkkiä - ovi auki ja syöttelisit sille aina herkkuja kun Femma menee sinne. Ja kun se sujuu, niin sitten voisi jo koittaa häkin ovea kiinni ja siinä vaiheessa myös namia suuhun solkenaan. Josko jollain tuollaisella konstilla saisit taiottua häkistä mukavan paikan?

Tai jos Femma siirtyisikin takapenkille valjaisiin? Ei ihan yhtä turvallinen kuin takaluukun häkki tietenkään, mutta koira pysyy kuitenkin silläkin lailla kolarissakin omalla paikallaan.

Tsemppiä teille harjoituksiin! Toivottavasti ongelmat helpottavat.

Anne kirjoitti...

Et tiedäkään, kuinka ihanaa on saada kommentti toiselta saman läpikäyneeltä! :) Vaikka toki uskonkin Femman autoilun onnistuvan tulevaisuudessa, meinaa se epätoivo joskus iskeä. Hieno siis kuulla, että teillä autoilu sujuu noinkin hyvin alkuongelmista huolimatta. Hienoa myös kuulla, että juurikin samanlaisella harjoittelulla on näihin tuloksiin päästy.

Sehän siinä jännä onkin, että tuo häkki on Femmalle mieluinen paikka. Se on viettänyt siinä paljon aikaa kisoissa ja treeneissä. Lisäksi häkki oli meillä sisällä makkarissa, jolloin Femma usein vietti öitään siellä. Laitoin sen myös monesti syömään sinne esim. luuta, mikä sujui aina todella hyvin. Myös häkki autossa oli lopulta treenin jälkeen ihan ok (ja itseasiassa vieläkin välillä tunkee harjoitellessamme sinne), mutta häkin kiinni laittaminen aiheuttaa ahdistusta.:/ Varmaan siitäkin pääsisi kovalla treenillä, mutta reaktio on kyllä yllättävän vahva.

Juuri häkkiongelman takia olenkin nyt ajatellu autovaljaita ja niitä ollaan nyt treenattu :) Mulle ei ole mikään pakko, että koira olisi takakontissa tai häkissä, joten tämä ei ole ongelma. Ainakin toistaiseksi tämä on sujunut tosi hyvin, Femma jopa pukee mielellään valjaat päälle ja tänään ekaa kertaa ajeltiin pihaa ympäri niin, että Femma MAKOILI penkillä valjaissaan ja söi nappuloita!

Huomasitko muuten, mikä teillä oli erityisen pelottavaa autoilussa Wiimalle? Meillähän Femma alkaa kovemmassa vauhdissa arastelemaan ulkona vilistävää maisemaa, vaikka bussissa se ei haittaa. Onko teillä ollut samanlaista?



Terhi kirjoitti...

Hei! En osaa valitettavasti tarkemmin yksilöidä mikä Wiiman pelot sai aikaan. Minusta tuntui, että se riitti kun auto käynnistettiin ja lähdettiin liikkeelle. Varmaan kauhun aiheutti sitten juuri se ohikiitävä maisema ja auton heiluminen tms. Sitten pelkkä auton käynnistäminen alkoi hirvittää, Wiiman alkaessa käynnistämisestä ennakoida liikkeellelähtöä.
Se oli tuolloin siis pentu ja muistan, kun se vaan koitti pyrkiä pois. Päämäärättömästi alkoi yrittää poiskiipeämistä, selkänojaa pitkin ylös niin pitkälle kuin valjaat sallivat ja kaikkiin muihinkin suuntiin. Lopuksi tietty sai sitten itsensä valjaiden kanssa ihan sotkuun, josta sillä vasta paniikki tuli.

Ja tätä tilannetta aloin sitten hoitamaan tosiaan niin kuin yllä kerron, paitsi, että otin koiran takapenkiltä viereeni pelkääjän paikalle valjaissa. Syötin niitä herkkuja ja jos ja kun Wiima alkoi panikoida ja pyristellä, niin muistan, että pitelin sitä tukevasti paikallaan, niin ettei se päässyt pyristelemään. Minusta tuntui nimitäin, että se lietsoi itseään vielä suurempaan pelkoon pyristelyllään ja huomatessaan ettei pääse pois plus että pyristelyssä sotkuun menneet valjaat varmaan kiristivät epämukavasti.

Jotenkin se sitten alkoi sujua, ja muistaakseni aika nopeastikin, mutta minulla oli se etu, että Wiima oli vielä pentu. Aikuinen koira vie varmaan vähän enemmän aikaa ja useampia onnistuneita toistoja.

Pidän peukkuja harjoittelullenne, lopussa kiitos seisoo :)
Hyvää kesää!