Tänään käytiin sitten toko-treeneissä pitkästä aikaa, ja kivaa oli, kuten kuuluukin. Vaikka lähipäivinä tokoilu on ollut meille molemmille hampaat irvessä toteutettavaa pakkopullaa..
Aloin hyvissä ajoin ennen ensimmäistä kertaa innokkaasti harjoittelemaan toko-juttuja. Aluksi meillä kummallakin oli kivaa, kun veresteltiin taitoja. Kuitenkin minä, aina yhtä mukavalla tarmolla, otin sen seuraamisen silmätikuksi.. Sehän on aina ollut meillä ongelmana, sillä Ässä ei sellaiseen bordercolliemaiseen jatkuvaan tapitukseen kykene. Katse kyllä on perusasennossa ja alun seuraamisessa, mutta sitten se tipahtaa. Kyllä se palaa välillä takaisin, mutta jatkuvaa se ei ole. Minähän olen suhtautunut siihen vain koulutuksellisena ongelmana, jota oli tietenkin pakko ruotia. Viimeiseen asti.
Tilanne pahentui sunnuntaina, jolloin otin Ässän ruoan mukaan lenkille asenteella "jossei tällä, niin ei sitten millään", tarkoituksena seuraamisen katsekontaktin pidempijaksoisuus. Aloitin koko homman väärällä jalalla, ja tietysti alku meni niinkuin aina, eli katse tippui jonkin aikaa mentyämme. Tietenkin turhauduin, ja oli pakko yrittää uudelleen, ja niin kehä oli luotu: turhautunut jankkaava ohjaaja, jonka koira hermostuu ja tekee entistä huonommin. Ja sitten ei ollut kenelläkään kivaa.
Loppuhuipennus tälle kauheudelle oli se, että päätin illalla hampaat irvessä ottaa pitämisharjoituksia lelulla. Olin jo valmiiksi turhautunut, ja mielessä oli vain, että "jotain on saatava parannettua". Ässä huomasi tietysti mielialani, ja oli hyvin haluton ottamaan lelua suuhunsa. Tästäkös turhauduin entisestään, jo lopulta tiuskaisin päätään pois kääntävälle koiralle muutaman kirosanan, heitin lelun kuuseen ja totesin toko-uran olevan tässä.
Onneksi tulin kuitenkin järkiini, kun hetken aikaa katselin hermostunutta Ässää. Raukka vain yrittää parhaansa, kun ohjaajalle mikään ei riitä. Silloin päätin, että tästä lähtien teen tokoa vain iloisesti ja hauskuuden takia! Ässä on siinä mielessä hyvä ensimmäinen harrastuskoira, että se antaa virheitä anteeksi. Tietysti menee taas hetki, että saan sen ymmärtämään tokon olevan tästedes vain hauskaa, mutta ensimmäiset treenit menivät tänään jo vallan mukavasti. Tein pieniä määriä toistoja ja pidin hauskaa - ja ennen kaikkea en vaadi enää seuraamiselta sitä ehdotonta napitusta, joka meidän muuten niin hyvät treenit on monta kertaa pilannut.
Kaikkein huvittavinta (jos tätä juttua nyt huvittavana voi pitää), on seuraamiseen liittyvä uusi säännönmuutos. Enäähän koirilta ei kokeissa edes vaadita jatkuvaa katsekontaktia, kunhan koira on kontaktissa ja vierellä! Eli turhaan ollen tehnyt seuraamisesta painajaista meille molemmille. Olen kuitenkin todella iloinen, sillä nyt meillä on edelleen hyvät mahdollisuudet mennä kokeisiin, ja voin kerralla ja lopullisesti heittää nurkkaan sen loputtoman tuijotuksen vaatimisen.
Yli kolme vuotta siihen meni, mutta ehkä nyt vihdoin osaan suhtautua tokoon hauskanpitona.