Räyhääminen, tuo ikuisaihe Ässän kanssa eläessä. Viimetalvella kirjoittelin oikein urakalla Ässän räyhäämisestä, joka saatiin lopulta laantumaan osteopatian ja koulutuksen avulla. Silloin räyhääminen oli pahimmillaan. Kipujen kadottua hoitojen myötä ja ahkeralla vastaehdollistamisella Ässä ei karannut enää räyhäämään muille koirille, vaan tuli syömään nameja koiran kohdatessaan. Lenkeillä muut ohitettiin hihnassa mahdollisimman välinpitämättömästi maata nuuskien. Joskus räyhättiin jollekkin yleensä ihan aiheesta, mutta kaikki oli kunnossa.
"Tällä lenkillä en räyhänny kellekkään!"
Nyt tuo räyhääminen on hiipinyt salakavalasti takaisin elämäämme. Tässä muutamia syitä miksi.
1) Ne ikävät koirakohtaamiset. Siinä ei paljon auta vaikka oma koira tottelisikin, jos toinen tuntematon irtokoira juoksee sen kiinni ja yli. Ässän räyhäys perustuu epävarmuuteen, joita nuo kohtaamiset lisäävät aina merkittävästi. Ikävään koirakohtaamiseen ei vaadita edes fyysistä kontaktia vaan riittää, että uhka toisen koiran luokse tulemisesta on. Sekin riittää, jos omistaja hermostuu tarpeeksi tilanteessa. Epävarmuuden kasvaessa reagoidaan aina vaan helpommin koiriin, jotka eivät edes ole uhka.
2) Se mielentila. Rauhallisella mielentilalla ollessaan Ässä reagoi huomattavasti rauhallisemmin ja voi vaikka ruveta haistelemaan rauhallisesti maata toisen tullessa vastaan. Kiihkeämmässä mielentilassa, esimerkiksi innostuttuaan kavereista, uudesta lenkkeilymaastosta tai kohdattuaan jonkun epäilyttävän koirakon, ovat reaktiot huomattavasti voimakkaampia.
3) Vahvistamisen hiipuminen. Ässän käyttäydyttyä jonkin aikaa hyvin, se jatkuva toivotun toiminnon vahvistaminen jäi taka-alalle. Ikävien kohtaamisien jälkeen olisi pitänyt välittömästi terästäytyä ja ottaa homma tehotreeniin, mitä en näköjään tehnyt riittävästi.
4) Muut syyt. Näitä voisivat olla pimeä (pimeässä kaikki on epäilyttävämpää) ja kipu, jota en Ässällä usko tällä hetkellä suuremmin olevan.
Ei Ässä tällä hetkellä mikään mahdoton ole ainakaan viimetalveen verrattuna. Jos se t ekee jotain, niin useimmiten se vain vapaana ollessaan ärjyy hetken toiselle koiralle ja tulee vasta sitten luokse. Joskus se on "uhkaavassa" tilanteessa saattanut mennyt hieman koiraa kohti samalla huutaen, ja tullut sitten luokse todettuaan tilanteen olevan hallinnassa. Jos toinenkin on irti ja riehuu/tulee luokse niin silloin tuo yleensä lähtee juoksemaan sen luokse huudon kera. Enkä kuollaksenikaan voi sietää tätä sen käytöstä. Kaiken lisäksi se on alkanut hihnalenkeilläkin taas huudella muille ja on ottanut yhden tokon treenikaverin silmätikukseen. Syvä huokaus. Onneksi ei kuitenkaan ikimaailmassa tee kenellekkään mitään.
"Tällä lenkillä ei tarvinnu kommentoida kuin kahta hihnassa ollutta noutajaa. Eipä niissä sitten ollutkaan ihmeempiä."
Ärsyttävintä hommassa on se, että minä en yksinkertaisesti voi noille ikäville koirakokemuksille mitään. Niitä tulee väkisinkin, kun asuu kaupungissa ja ihmisiä on joka paikassa. Koiran ollessa irti väliin ei aina ehdi ajoissa. Ja joitakin koiran omistajia ei vain kiinnosta. Ei auta, kun alkaa koulutus taas alusta, vaan miten monta kertaa tuolle koiralle saa vakuutettua kaiken olevan ok, kun kohta joku taas tulee jostain puskista niskaan?
Niin kovasti toivon, ettei pentu opi samoille tavoille. Tiedän ainakin välttää niitä virheitä, joita Ässän kanssa tein, mutta kovasti pelkään Ässän jollain konstilla tartuttavan tuon pennulle.
Onko kohtalotovereita? Kaikki niksit ja naksut otetaan vastaan!