Avopuoliso Ville on nyt monta kertaa todennut, että olen ihan kuin Ässä. Siis mitä? Ässähän on tommonen sähläsöhlä, enkai minä nyt sellainen ole! Vaikka sanontahan sen sanoo, sellainen koira kuin omistaja..
Eilen agilitytreeneissä se sitten iski, ehkä me ollaankin samanlaiset. Mentiin radalle, ja suoritus oli kyllä iloinen ja onnistunut, mitä nyt sähläsin makkarapussin kanssa ja viljelin niitä ympäri kenttää Ässän juostessa iloisesti nakkien perässä. Eikä ollut todellakaan ensimmäinen kerta, kun sählätään yhdessä radalla. No, ilmeisesti ohjaajalla oli hauskaa meidän suoritusta seuratessa. Hauskaa oli kyllä meilläkin.
Myös malttamattomuus on molempien pahe. Siinä, missä Ässä ei millään malttaisi odottaa paikoillaan ennen suorituksen alkua, itse olen edennyt liian nopeasti Ässän opetuksessa kontakteiden ja renkaan kanssa. Kun eihän sitä nyt malttaisi tahkota, kun muutaman kerran on mennyt jo hyvin! Takapakkiahan siinä tulee.
Vaikka täydellisesti käyttäytyvä koira onkin varmasti monen tavoitteena, niin myönnän kyllä pitäväni Ässän eloisuudesta. Olisi ihan tylsää, jos koira olisi kokoajan rauhallinen ja poissa silmistä. Ässä kun kivasti tunkee mukaan puuhaan kuin puuhaan ja touhottaa menemään. Ja piristäähän se kivasti arkea (ja joskus tuo harmaita hiuksia), kun koira keksii ihastuttavia tempauksia. Ässä ei ole pikkutarkka tai tosikko koira, eikä kyllä mustakaan noita piirteitä pahemmin löydy.
Tämä nyt oli tälläistä agitreenien jälkeistä pohdintaa. Ässän kanssa on kyllä mukava harrastaa, sillä vaikka kentällä esiintyykin pientä sähläilyä ja malttamattomuutta, niin ainakin intoa piisaa. Ja se on omasta mielestäni pääasia. Vielä kertaakaan radan onnistuminen ei ole jäänyt siitä kiinni, etteikö Ässää huvittaisi.
Ehkä koirassa viehättää ne piirteet, jotai itsestä löytyy, ainakin jossain määrin. Meillä on ainakin Ässän kanssa kivaa, kun touhotetaan yhdessä menemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti