Kai se on pakko täällä bloginkin puolella vihdoin myöntää, että pentukuume jäytää hirmuisella voimalla sisuskaluja. Tilanne ei toki ole mikään uusi, jo ennen reissua keväällä tuli sellainen olo, että nyt sen oman pennun aika vihdoin olisi. Kun olo ei reissun jälkeenkään helpottanut ja töissäkäydessä tuli entistä enemmän sellainen olo, että toinen koira tähän talouteen kuitenkin mahtuisi, on pennun hankinta jo pentueiden katselu/odottelu-asteella.
tuitui! Ässävauva
Alun perinhän tarve toiseen koiraan heräili jo 2011 syksyllä, jolloin meillä oli kokeilussakin eräs vanhempi koiranarttu. Koirien yhteiselo näytti kuitenkin sen verran ikävältä, että päätin hetkeksi Ässän olevan ainoa koira elämänsä loppuun asti. Keväällä 2012 virkosi kuitenkin ajatus toisesta koirasta, tällä kertaa pennusta, joka tottuisi pienestä pitäen Ässään ja Ässä siihen. Ässäkin on tässä matkan varrella osoittanut kaikessa epävarmuudessaankin tykkäävänsä hirmuisesti kivoista koirakavereista ja kyselyjen ja selvitysten perusteella pahemmatkin koirat ovat pennun sulatteneet ilman mukinoita. Miksei siis Ässäkin?
Tästä alkoi hirmuinen rotu-pohdinta, joka ei tuntunut saavan loppua sitten millään. Koiran tuli muistuttaa monellakin tavalla parasta tuntemaani koiraa eli Ässää (oma koira paras koira jne.. joo-o.), mutta cockerista en uskonut löytäväni enää toista samanlaista. Lisäksi olin huomannut, että turkkirotu ei ehkä olisi paras vaihtoehto minulle. Innostuttuani agilitystä halusin lisäksi koiran, jolla olisi mahdollisimman hyvä ominaisuudet tätä lajia ajatellen.
Keväällä 2012 tutustuin mahtavaan rotuun Kooikerhondjeen monenkin yksilön verran ja olin jo lähes varma tälläisen pennun meille muuttavan. Lupaavia pentueitakin oli tiedossa. Jokin kuitenkin tökki, ja stressatessani kesätöissä olin varma, etten jaksaisi kuitenkaan kahta aktiivista koiraa ainakaan vielä. Niimpä päätin luopua koiran hankinnasta taas jälleen hetkeksi.
Kesä menikin töissä ajattelematta asiaa sen kummemmin, mutta koulun alkaessa toive toisesta koirasta nosti jälleen päätään. Syksy olikin yhtä seilaamista ja huopaamista, vuroin en halunnut mitään muuta kuin koikkerin ja vuoroin en halunnut toista koiraa ollenkaan. Luonnollisesti en pentua ottanut tällaisessä epävarmuudessa velloessani. Myös shetlanninlammaskoira tuli syksyllä vahvasti mukaan rotupohdintoihin, koska se tuntui jotenkin koikkeria helpommalta ja kuitenkin yhtä pätevältä harrastuskoirasta. Paperilla rotu tuntui juuri täydelliseltä, mutta yksikään näkemäni yksilö ei sykähdyttänyt kuitenkaan. Lopulta päätin, etten ota kumpaakaan rotua. Syy oli yksinkertaisesti se, että se ei tuntunut oikealta, eli joku kuitenkin hannasi aina vastaan.
Sitten tulikin jo alussa mainitsemani kevät ja tuli tunne: "nyt olisi aika". Reissun jälkeen alkukesästä päätin, että tähän taloon todella tulee nyt pentu. Viimeinen opiskeluvuosi starttaa syksyllä ja tämä opiskeluvuosi olisi mielestäni otollisinta aikaa pennun ottamiseen. Rotu vain ei ollut edelleenkään selvä.. Kirosin suuresti itseäni, miksen vain voisi ottaa shelttiä tai koikkeria, mutta ei. Myös springerspanieleita katselin tässä vaiheessa sillä silmällä, vaikka niin isoa koiraa en halunnutkaan. Päätös oli kuitenkin tehtävä, jos sen koiran joskus halusi..
Lopulta päätös kirkastui ihan yllättäen nähdessäni erään hyvän pentueilmoituksen - cockerspanieleiden pentulistalla! Jostain syystä haluan sittenkin cockerin, vaikka niillä on paljon turkkia ja vaikka ne eivät ole mitään agilitytykkejä. En kuitenkaan voi olla rakastamatta tuota Ässässä niin tyypillistä hömelöä, herkkää ja kuitenkin itsepäistä, huumorintajuistakin, sosiaalista (vaikka koirasosiaalisuus ei aina Ässän kanssa toteudukkaan), kekseliästä ja avointa luonnetta niitä harrastusominaisuuksia kuitenkaan unohtamatta..
Tietenkin pennun suhteen on oltava kovat kriteerit, kun harrastuskoira on etsinnässä (niinkuin muissakin roduissa). Silti mietin välillä, olenko ihan pöljä ottaessani taas cockerin, kun "potentiaalisempiakin" rotuja olisi mielin määrin. Tärkeintä lienee kuitenkin koiran (itseä miellyttävä) luonne ja terveys, harrastukset tulevat sen jälkeen. Onneksi cockerien kasvattajissakin on olemassa ihmisiä, jotka panostavat luonteeseen, terveyteen ja harrastusominaisuuksiin enemmän kuin ulkonäköön, joten mahdollisuus saada "toinen Ässä" on olemassa.
Eihän tämä poissulje sitä, että tulevaisuudessa otan ihan muun rotuisia koiria. Pk-hommat kuitenkin kiinnostavat myös, niin ehkä joskus hankin siihen soveltuvan koiran. Onneksi on monta rotua, niin löytyy monenlaiseen menoon sopivia. Tähän tekstiin piti nyt purkaa ajatuksia, jotka ovat pitkän aikaa muhineet päässä. Pennun hankinta on kuitenkin hyvin pitkä prosessi, ja nythän se oikeastaan vasta alkaa, kun rotu on päätetty. Pentueista sitten lisää ajallaan..
7 kommenttia:
Oli pakko tulla kertomaan, että vaikka cockeri on aina ollut yksi suosikkini, Ässä on nostattanut monet kerrat kuumetta korkeammelle, kun olen sen kuvia blogissasi katsellut :) Ehkä joskus, mutta nyt on kädet täynnä ongelmia kahden kanssa. Ja mikä takaa sen, ettei jokainen ottamani koira alkaisi käyttäytyä samalla tavalla kuin AB, eroahdistustaan ulvoen ja minuun takertuen.
Onnea pennun etsimiseen, seuraan mielenkiinnolla Ässän matkaa ja "sisaruksen" löytymistä.
Oot ilmeisesti meiltä blogista jo nähnytkin, ettei mulle cockerit siittäneet juurikaan tuon harrastamisen takia. Lisäksi mulle tökkii tuo koko. :D Mun koiralla vain on oltava kokoa, siitä ei pääse mihinkään! Cockerilla olis kyllä kieltämättä kiva luonne muttamutta... Ehkä se ei vain ole mun rotu..
Mai: Ässä on kieltämättä ihana, sen kanssa on todella ihanaa harrastaa ja elellä (noita koira- ja selkäongelmia lukuunottamatta). Yksilöitä toki kaikki, katsotaan löydänkö cockereista haluamani yksilön, onhan noitakin moneen junaan :D
MijaJ: Kyllähän cockerista on aika moneen harrastukseen ihan kisoihin astikkin, joten harrastusominaisuuksia kyllä on. Mutta nimenomaan mitään tykkejä eivät yleensä ole, kun vertaa vaikka bortsuun. Toki yksilö on aina yksilö, rotu ei vielä takaa menestystä missään ja hyvin paljon on myös kouluttajasta kiinni. Harrastusominaisuudet ovat minulle todella tärkeitä, mutta se ei ole ainoa asia.
Itse taas tykkään pienemmistä koirista, ne ovat niin näppäriä näin kaupungissa asuessa! :D
(Ihan yleisesti:) Ylipäätään rotua valitessa mietin noita harrastusominaisuuksia. Kuinka paljon olen valmis joustamaan muista haluamistani ominaisuuksista tämän suhteen? Joskus nämä myös menevät ristiin - pippurinen ja räväkkä salama voi olla agilityyn omiaan, mutta arjessa aiheuttaa harmaita hiuksia. Valinnan vaikeuksia.. :D Cockeriinkin rotuna tutustuminen on vielä hieman kesken (tai siis löydänkö haluamani tyyppisen koiran), vaikka aikalailla olen lyönyt lukkoon päätökseni.
Mä tulen vielä tännekin kommentoimaan, vaikka ollaan postiteltukin aiheesta :D
Cockereita on (yhden kaverin sanoja lainatakseni, vaikka hän puhui eri rodusta) moneen junaan ja osa jää vielä asemallekin. Eihän noista näyttiksistä saa hyvällä tahdollakaan niin nopeita kuin parhaat koikkerit ja sheltit, mutta myös heikkopäisen sheltin omistavana voin kertoa, että vauhti ei korvaa muita puutteita. Cockerin hyvänä puolena on monta kertaa paremmalla tasolla oleva pääkoppa. Cockeri kestää paremmin painetta ja siltä löytyy sitä metsästyskoiran periksi antamattomuutta, minkä mä näen ehdottoman hyvänä, koska se ei ota niin helposti itseensä. Toisaalta, kun cockeri lukitsee sen putken, niin siinähän huidot, se menee sinne koska se on jo päättänyt mennä. Sheltti luultavasti kääntyisi vielä, koska se ohjaajan luku on ihan eri luokkaa. Sama muissa lajeissa. Cockerista ei vaan ole samaan suoritukseen kuin belggarista tokokentällä, se on fakta.
Agilityssa hitauden saa mun mielestä anteeksi ohjauskuvioilla ja puhtailla suorituksilla. Mitä vaikeammiksi radat menee sitä vähemmän tuntuu olevan sellaisia juoksuratoja, joissa riittää että on hurjan nopea. Ne on sellaista kieputusta, että. Ja cockeri edusti ihan tässä lähivuosina agin MM-kisoissakin. Mun mielestä show-cockeri riittää aloittelijalle ihan hyvin agiin ja tokoon. Se ei ole maailman hitain eikä tyhmin ja niillä on luontainen halu tehdä töitä.
Itse aion ottaa cockerin Jedin seuraajaksi ka talossa tulee aina olemaan cocspa, mutta toki mietin ns. pätevämpää harrastuskoiraa myös (vaikkei sellaista ole vuosiin tulossa). Harmittaa, että uskoin sinisilmäisesti että shelttien henkinen tila ei ole niin huono, kuin olin kuullut sen olevan ja päädyin shelttiin. Seuraavan rodun kanssa aion olla paljon, paljon tarkempi.
Cockerissa on kyllä paljon sellaisia ominaisuuksia joista tykkään. Ja onhan tämä spanieleiden mentaliteetti aivan omanlaisensa (:D), josta riittää iloa ja hupia. Tähän hetkeen varmaan mulle sopivin rotu, niitä muita voi katsella sitten myöhemmin. Tärkeintähän on se (mulle ainakin), että koira on omaan arkeen sopiva, harrastukset tulevat sitten toisena.
Väistelen pakkaamista ja selailen blogeja - tiiäkkö, mäkin harkitsin tosi vakavasti koikkeria flätin jälkeiseksi "pieneksi" koiraksi! Kaatui kyllä suht nopeasti kun tajusin, että suurin osa niistä on arkoja tai vähintään pidättyväisiä (eli arkoja), ja muutenkin luonteissa liikaa feelua. Noutajien jälkeen ei kyllä yhtään kiinnosta mitkään arkailijat. Kuukkerihan mullekin sitten tuli, seuraava tosin varmaan taas flätti. Ei vo käydä niin hyvä tuuri, että saan yhtä hyvän cockerin kuin Voltti on!
ps. asutko sää siis pk-seudulla? kimppatreenit ja lenkit tulille jooko, Voltti tahtoo kuukkeriseuraa!
Mulla ei näköjään toimi enää sähköposti-ilmoitus näistä kommenteista. Asutaan joo pk-seudulla, Laitan sulle säpöäa!
Mutta pakko kommentoida itse kommenttiakin: Mäkään en enää pysty cockereiden jälkeen vaihtamaan "arempaan" rotuun. Arvostan liikaa sitä, että koira suhtautuu suht mukisematta eri ihmisiin ja tilanteisiin, eikä tarvi miettiä saako se traumoja milloin mistäkin.
Silti vähän hymyilyttää tätä tekstiä lukiessa - Femma on ollut mulle unelmien täyttymys harrastuksissa, vaikka onkin yllättänyt monessa suhteessa. Ei ollut ihan sellainen perushelppo -koira kuitenkaan, mikä ehkä tätä tekstiä kirjoitellessa oli mielessä. :D
Lähetä kommentti